Kuvia taas

Meillä kaikki kissat kasvaa. Vanhemmatkin kerää nyt näemmä jotain vararavintoa. Pitäisi nyt yrittää olla tarkkana, etteivät rupea ihan älyttömästi lihomaan.

Mökökin muuten täytti maaliskuussa jo 9 vuotta! Synttärit meni ihan kokonaan meiltä omistajilta ohi.

Mut nyt kuvia eiliseltä. Valittelen jo etukäteen laatua, miehen jäljiltä kamerassa oli joku ihmeasetus päällä.

Pennut tuijottaa lelua ja Mökö pentuja

Luigin lempileluista yksi

Piki seuraa tarkasti Luigin leikkiä

Kaikki neljä kissaa samassa kuvassa

Luigi ja pöyhöhäntä (löyty kamerastakin tuttu ja turvallinen automaattiasetus tässä vaiheessa)

Tuoreita kuvia

Paparazzi yritti tehdä yllätyshyökkäyksen. Epäonnistui. Hetki ennen kuvanottoa Piki ja Pikku-Mökö makoilivat "sylikkäin" ja Piki pesi välillä Pikku-Mökön päätä. Kun kamera ilmestyi esiin, Piki pongahti samantien pois. 

Eli tulee ne hyvin toimeen, mutta kuvatodisteita asiasta ei hevillä heru. :D

Myös Luigi on molemmissa kuvissa.

Luigin toipuminen retkestä

Eilinen eläinlääkärireissu oli lauman arimmalle, Luigille, melkein liikaa. Poitsuparka piilotteli pitkälle iltaan. Lopulta uskaltautu esille, mutta minua pelättiin. Jos yritin silittää, juostiin uudestaan piiloon. Toinen Ihminen kyllä sai silittää. Eli minä olen selvästi pahis.

Tänään päivällä Luigi myös pysytteli piilossaan, eikä päästänyt minua lähellekään. Tämähän oli erittäin loistavaa myös siltä kannalta, että Luigillehän lääkäri määräsi silmätipat (jotka hain tänään apteekista). Vasta kun tämä toinen talon Ihminen tuli töistä, alkoi Luigikin taas viihtyä näkösällä. Jep, kuten sanottua, minä olen paha paha ihminen.

Niin ne silmätipat. Luigi on nyt ne kerran saanut. On. Kyllä vaan onnistui. Miesihminen otti Luigin syliin ja toi luokseni, piteli Luigista kiinni ja minä tiputin tipat suunnilleen silmiin - siis ensin. Tais mennä puoli tuubia tippoja ensimmäisellä kerralla, ennenkuin sain osumaan silmiin. (Ai mikä mun ammatti olikaan...? Mut hei, ihmiset ei yleensä heiluttele päätään ja pistä vastaan, kun laitetaan tippoja silmiin!) Ja sitten äkkiä karkuun. Hyvästi suunnitelmani siitä, kuinka palkitaan herkkunapeilla kauhean toimenpiteen jälkeen.

Nyt Luigi on tässä iltasella nukkunut jo kiipeilypuussa rauhassa ja sainpa peräti silittää hetki sitten ilman, että Luigi olisi juossut karkuun.

Enää 19 kertaa silmätippoja.

Väsynyt ja uupunut - ja silmänympäryskin punottaa.

Pentujen ensimmäinen eläinlääkärikäynti

Tänään vihdoinkin sain pennut eläinlääkäriin ensimmäiselle rokotukselle. Yleensähän kissoille annetaan ihan pentuna (noin 12 viikkoisena?) ensimmäinen rokote, mutta eihän se näiden villikattien kanssa ole onnistunut. Hieman epäilytti onnistuminen nytkään, kun pojilla on ikää jo huimat 7 kuukautta.

Kaverilta kävin hakemassa toisen kantokopan lainaan. Helpompi saada pennut eri koppiin kuin yrittää samaan saada ilman, että toinen livahtaa pois. Päivällä sitten katselin, kuinka pennut alkoivat rauhoittua hiljalleen päivälevolle, ja ajattelin homman menevän just niinkuin olin suunnitellut. Kello alkoi lähestyä "pakkaamisaikaa".

Ovikello soi ja kissat hävis sen siliän tien piiloihinsa. Ovikellohan siis on yksi maailman pelottavimmista äänistä. Ehdin jo kirota mielessäni, et siinäpä ne suunnitelmat, taitaa siirtyä ell-reissu.

Kissat kömpi piiloistaan esiin sillä aikaa, kun itse kävin suihkussa. Mut ei puhettakaan, että ne ois menneet takaisin lepäilemään. Olivat taas pirteitä kuin peipposet. Kerrankin minulla oli tuuria matkassa, ja Luigi (pojista arempi) sattui sopivasti minun ja toisen kantokopan väliin, jolloin tyrkkäsin vaan Luigin sisälle ja luukku kiinni. Henkäilin helpotuksesta - hommahan kävi helpommin kuin kuuna päivänä ajattelin! Muutaman kerran Luigi pyöri kopassa ihmeissään ympäri ja sitten asettui istuskelemaan ja katselemaan, et mitäs hittoa nyt tapahtuu. Pari herkkunappia annoin koppaan "palkinnoksi".

Sitten Pikku-Mökö. Juu tiedättehän, että kissat eivät ole tyhmiä. Pikku-Mökö ei todellakaan päästänyt minua lähelleenkään. Aina kun olin saamassa kissasta kiinni, se juoksi jo toisella puolella asuntoa. Yritettiin leluilla, herkkunapeilla, ruualla, seuraamisella. Istahdin sohvalle kiroamaan vähän ääneenkin (kello alkoi jo lähestyä lähdön aikaa). Sillä aikaa Pikku-Mökö kömpi vapaaseen koppaan ja asettui makaamaan. Kiiruhdin todella nopeasti kopan luokse - luukku kiinni. JES! Ei riehaantunut Pikku-Mökökään sen kummemmin siitä, että joutui suljetuksi koppaan, makoili vaan rauhassa.

Autoon kannettaessa kumpikin hieman mylläsi kopassaan, mutta autossa taas molemmat rauhoittuvat makoilemaan. Hipihiljaa paikoillaan makasivat koko matkan. Olin varautunut kunnon huuto-orkesteriin. Ehkä ne olivat molemmat niin peloissaan.

Eläinlääkärin odotusaulassa myös olivat rauhallisina. Luigi jopa uteliaana kopan aukkojen läpi katseli ihmisiä ja koiraa. Minulla pyöri puolestaan päässä mielikuva, jonka olin yhdistänyt eläinlääkärireissuun jo parin kuukauden ajan. Eläinlääkärin huoneessa kimpoilisi hetken kuluttua kissanpentu seinästä seinään ja lattiasta kattoon täysin paniikissa. Mutta mitä vielä - molemmat makasivat paikoillaan. Piikistä eivät tuumanneet mitään ja oikeastaan täysin turhaan pidin edes kiinni kummastakaan (tosin hyvä se on pitää varmuuden vuoksi).

Luigi sai rähmiviin silmiinsä silmätippareseptin, kumpaakin pentua kehuttiin hyvänkokoiseksi ja kuukauden päästä tehosterokotukseen ja pallien poistoon. Automatka vielä kotiin samalla kaavalla kuin eläinlääkäriin päin. Kotona luukut auki ja molemmat kissat säntäsivät kopastaan maha maata viistäen sohvan alle. Luigi edelleen piilottelee, mutta Pikku-Mökö on jo oma itsensä.

Sellainen päivä pennuilla. Saa nähdä, saanko ikinä anteeksi tämän törkeän temppuni. Ja miten sujuu kuukauden kuluttua... Ja miten onnistuu silmätippojen antaminen Luigille.

PS. Ketä me olemme -lehdeltä löytyy lauman lyhyet esittelyt kuvineen.