Eläinlääkärireissu - tai sitten ei.

Meidän oli tarkoitus pentujen kanssa mennä eilen eläinlääkäriin. Tehosterokotukseen + leikkaukseen.

Piki pummasi ruokaa urakalla, koska pentujenhan piti olla syömättä. Eli en siis mitenkään voinut valvoa, etteikö pennut olisi päässeet ruokapaikalle. (Tai no joo, jos oisin teljennyt ne esim. makkariin tai kylppäriin, mutta...)

Mielestäni hyvissä ajoin, 45 minuuttia ennen aikaa, ruvettiin kokeilemaan, saisiko kissat koppaan. Ei. Ei kumpaakaan. Luigi oli aivan paniikissa. Pikku-Mökö melkein meni halpaan, kun heitteli leluja koppaan. Mut kumpikaan ei päästänyt ihmistä lähelleen.

Lopulta oli peruttava aika. Pitää varata uusi ja aloittaa aiemmin kopittaminen. Yrittää keksiä jotain huijauskeinoja. Viimeksi sujui yllättävän hyvin niin ei käynyt mielessäkään, että nyt olisi tällainen show, ja viimeksi kuitenkin yksin olin hoitamassa hommaa.

Noin vartti ajan perumisen jälkeenhän tilanne oli tämä.

Pikku-Mököä sai käydä silittelemässä täysin vapaasti ja sen olisi saanut tuosta syliin ja kantokoppaan... Myöhäistä se siinä vaiheessa oli, sitä paitsi se oli syönyt jo.

Tunsin itseni koko illan epäonnistuneeksi kissanomistajaksi, täysin toivottomaksi, itkinkin vähän ja epäilin, etten saa näitä ikinä enää eläinlääkäriin. Nyt on vähän parempi mieli, ja eiköhän se onnistu ensi kerralla, kun nyt tietää, mikä voi olla tilanne.

PS. Pennut punnittiin toissapäivänä. Luigi 3,5 kg ja Pikku-Mökö 4,8 kg.

Vierailuja ja muuta löpinää

Luigilla oli rankka pääsiäinen. Meillä kävi vieraita, peräti oikein kahtena päivänä. Lauantaina serkkuni kävi tuomassa mulle kerijälaitteen ja vyyhdintelineen ja juotiin kahvit. Sunnuntaina anoppi ja appiukko pyyhkäisivät yllärivierailulle.

Luigiahan vieraat ei nähneet. No, häntä näkyi välillä sohvan alta. Pikku-Mökön anoppi näki pikaisesti. Mököä anoppi sai jopa rapsutella (kunhan ensin hain neidin verhon takaa piileksimästä). Pikiä ei näkynyt.

Luigille vierailut oli niin rankkoja, että sillä kesti aina useampi tunti ennenkuin uskaltautui pois sohvan alta. Pieni raasu.

Luigihan ei edelleenkään minulle oikein lämpene (ell-reissun ja silmätippojen takia). Kyllä se juustoa tulee aamulla yövuoron jälkeen syömään, kun syön aamupalaleipiä. Seurailee minua, leikkii. Joskus antaa silittääkin. Mies sen sijaan saa silitellä ja ottaa syliinkin. Eihän se ehdi edes näistä minun suorittamista vääryyksistä toipua, kun kohta on jo seuraava eläinlääkärireissu. No, hitaasti hyvä tulee. Ei se toivoton tapaus kuitenkaan tuon arkuutensa kanssa ole.

Pikku-Mökö on paljon reippaampi. Kovin erilaisia voikin veljekset olla.

Tänään keittelin kissoille kanansiipiä (juu niitä ihan lemmikeille tarkoitettuja, eläinkaupasta ostettuja). Arvatkaa, onko niitä syöty. Nämä hienohelmat haluaa ruokansa pussista. Mökö sentään yhden kantoi olohuoneen matolle ja vähän järsi. Pitäskö nuo pilkkoa muka pienemmiksi? Ja kenties maustaa? Miehen maustetut hotwingsit sun muuthan houkuttaa ainakin Luigia melkoisesti.

Mitäs meille muuta. Eipä kai mitään. Tässä vielä muutama kuvanen tältä illalta. Kuvat taattua kännykkälaatua.

Pikku-Mökö tulee usein tuohon tuolille pyörimään ja kiehnäämään, kun ihminen menee keittiöön.

Mitähäh?

Luigi

Luigin toipuminen retkestä

Eilinen eläinlääkärireissu oli lauman arimmalle, Luigille, melkein liikaa. Poitsuparka piilotteli pitkälle iltaan. Lopulta uskaltautu esille, mutta minua pelättiin. Jos yritin silittää, juostiin uudestaan piiloon. Toinen Ihminen kyllä sai silittää. Eli minä olen selvästi pahis.

Tänään päivällä Luigi myös pysytteli piilossaan, eikä päästänyt minua lähellekään. Tämähän oli erittäin loistavaa myös siltä kannalta, että Luigillehän lääkäri määräsi silmätipat (jotka hain tänään apteekista). Vasta kun tämä toinen talon Ihminen tuli töistä, alkoi Luigikin taas viihtyä näkösällä. Jep, kuten sanottua, minä olen paha paha ihminen.

Niin ne silmätipat. Luigi on nyt ne kerran saanut. On. Kyllä vaan onnistui. Miesihminen otti Luigin syliin ja toi luokseni, piteli Luigista kiinni ja minä tiputin tipat suunnilleen silmiin - siis ensin. Tais mennä puoli tuubia tippoja ensimmäisellä kerralla, ennenkuin sain osumaan silmiin. (Ai mikä mun ammatti olikaan...? Mut hei, ihmiset ei yleensä heiluttele päätään ja pistä vastaan, kun laitetaan tippoja silmiin!) Ja sitten äkkiä karkuun. Hyvästi suunnitelmani siitä, kuinka palkitaan herkkunapeilla kauhean toimenpiteen jälkeen.

Nyt Luigi on tässä iltasella nukkunut jo kiipeilypuussa rauhassa ja sainpa peräti silittää hetki sitten ilman, että Luigi olisi juossut karkuun.

Enää 19 kertaa silmätippoja.

Väsynyt ja uupunut - ja silmänympäryskin punottaa.